Kulutus.fi
Kuvituskuva

Delfiinit eivät hymyile

Meillä kaikilla on todennäköisesti ainakin yksi tuttava, joka laittaa sosiaaliseen mediaan itsestään kuvia, joissa hän poseeraa merialtaassa hymyilevän delfiinin kanssa tai hurraa itsensä vedestä altaan reunalle vetäneelle miekkavalaalle. Monella meistä on ystävä, joka on päässyt uimaan delfiinien kanssa tai syöttämään niitä altaan reunalle. Särkänniemen delfinaariosta otetut kuvat saavat ihmiset kommentoimaan ja tykkäämään. Onhan oikean merinisäkkään näkeminen ainutlaatuinen kokemus.

Totuus on, että ihmiset hakevat matkustaessaan elämyksiä; asioita, jotka saisivat heidät tuntemaan jotakin erityistä. Jotakin ainutlaatuista. Mutta kun mietin vangittuja merinisäkkäitä hehkuttavia ihmisiä, mielessäni herää kysymys:  Missä vaiheessa eläimestä on tullut elämys yksilön sijaan? Viime aikoina on puhuttu poliittisista kuplista, joissa ihmiset elävät. Minä voisin puhua kuplasta, jossa altaissa esiintyvillä merinisäkkäillä ei ole itseisarvoa.

Suurin osa vankeudessa elävistä delfiineistä on pullonokkadelfiinejä, ja surullisinta on, etteivät ne osaa hymyillä. Niillä on sama ilme syntyessään, kuollessaan ja purressaan pikkutytön kättä, kun tämä yrittää syöttää niille kalaa. Ne eivät ole hauskoja, veikeitä otuksia, jotka tekevät temppuja meidän mieliksemme, vaan älykkäitä, tunteellisia ja jopa aggressiivisia petoja, joilla on valtavat voimat.

Delfiinien kommunikointimenetelmä, joka on kehittynyt kuulumaan pitkälle valtameren loppumattomissa vesimassoissa, on altaassa stressitekijä, sillä kaiut kimpoavat seinistä takaisin. Lisäksi ei ole mitään tieteellistä todistetta siitä, että delfiinit mitenkään erityisesti haluaisivat olla ihmisten seurassa. Eihän ihmisiä päästetä eläintarhoissa minkään muunkaan petoeläimen lähelle!

Eräs toimittaja taannoin sanoi kantaaottavasti, ettei voi tietää, mitä Särkänniemen delfiinit oikeasti ajattelevat. Vaikka hän todennäköisesti osoittikin kommenttinsa delfinaarion vastustajille, hän tuli tahtomattaan murtaneeksi argumentin, jonka mukaan delfiinit olisivat tyytyväisiä altaassa. Tästä tyytyväisyysasteesta kertoo myös se, että Särkänniemen delfinaarioon syntyvistä poikasista lähes kaikki ovat kuolleet.

Kysymys kuuluukin: MIKSI pidämme delfiinejä altaissa? Pidämmekö niitä siellä siksi, että ne olisivat siellä turvassa kaikelta pahalta? Siksikö, ettei niiden tarvitsisi enää etsiä itse ruokaansa? Vai siksi, että ne jollakin tapaa kuuluisivat altaiden kaltaisiin pieniin tiloihin?

Emme tietenkään. Altaassa olevan delfiinin päätarkoitus on tuottaa ihmisille elämyksiä. Sen esiintyminen on elämys, sen näkeminen on elämys, ja ihmiset pääsevät näkemään ihan oikean delfiinin. Delfinaariot eivät siis ole ensisijaisesti koulutuskeskuksia, vaan nimenomaan viihdekeskuksia, joita voi mielestäni hyvin verrata sirkuksiin.

Sillä, mitkä delfiinin intressit ovat, ei ole paljon väliä. Onhan se tietysti kiva, jos kerran elämässään pääsee näkemään ihan aidon merinisäkkään… mutta  tätäkään argumenttia en ymmärrä: mistä lähtien meidän on muka ollut ihan pakko nähdä livenä kaikki maailman eläimet?
Minä en esimerkiksi ole koskaan nähnyt vaikkapa jääkarhuja, mutta haluan silti suojella niitä.

Itse olen nähnyt villejä delfiinejä hyvin kaukaa sukellusretkeltä palatessani. Ne eivät tulleet lähelle, joten en nähnyt niitä kunnolla. Mutta yksikin videopätkä aalloissa surffaavista vapaista delfiineistä saa minut yhä uudelleen tajuamaan, mikseivät ne kuulu vankeuteen.

Delfiinien lisäksi myös miekkavalaat joutuvat elämään koko elämänsä altaissa, joissa ne eivät pääse toteuttamaan luonnollisia intressejään. Ne eivät esimerkiksi kykene sukeltamaan tarpeeksi syvälle. Lisäksi meressä elävistä miekkavalaista suurin osa pysyttelee koko elämänsä laumassa, jossa ne ovat syntyneet, kun taas vankeudessa niitä erotetaan usein toisistaan. Sekä aikuisia että kasvuikäisiä miekkavalaita on monesti siirretty pois emojensa luota. Lisäksi täysin eri populaatioista kotoisin olevia miekkavalaita laitetaan usein samaan altaaseen, vaikkeivät ne luonnossa kohtaisi toisiaan koskaan.

Kun ihmiset ovat lähteneet, miekkavalaat kelluvat paljon paikoillaan, pomppivat usein kuin korkit ylös alas tai uivat ympyrää altaissaan. Monella niistä on kuluneet hampaat, koska ne pureskelevat altaiden metalliosia. Miekkavalaiden iho on usein täynnä hampaanjälkiä, koska toisin, kuin meressä, ne eivät pääse pakoon toisia valaita, jotka haluavat vahingoittaa niitä. Villejä miekkavalaita tutkivien asiantuntijoiden mielestä nämä ovat selkeästi esimerkkejä stereotyyppisestä käyttäytymisestä. Vankeudessa elävät valaat eivät siis ole henkisesti kunnossa.

En ihmettele, miksi kouluttajat eivät enää monissa paikoissa saa mennä altaisiin näiden monta tonnia painavien petojen kanssa. Villien miekkavalaiden ei ole koskaan tiedetty vahingoittaneen ihmistä. Vankeudessa elävät miekkavalaat ovat jopa tappaneet kouluttajiaan. Kouluttajia, jotka ovat yrittäneet parhaansa tarjotakseen yleisölle unohtumattoman elämyksen. Luonnossa miekkavalas saattaa uida yli sata kilometriä päivässä saalistaen ja sosialisoiden. Miekkavalastutkija Ingrid Visser sanoo haastattelussa voivansa seurata villejä miekkavalaita useita tunteja päivässä.

Kuinka monta kierrosta tämä olisi altaan ympäri?

Totuus on, että miekkavalaatkin ovat ihmisille vain elämyksiä, joiden luona voi vierailla samaan tapaan, kuin museossa tai elokuvissa. Ihmiset tulevat ja menevät. Musiikki pauhaa, samat temput toistuvat päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen samanlaisina. Vankeudessa elävistä miekkavalaista kertovan Blackfish-elokuvan katsottuani mieleen on jäänyt elävästi vertaus, jonka mukaan miekkavalas, joka elää koko elämänsä altaassa, vertautuu suoraan ihmiseen, joka eläisi koko elämänsä kylpyammeen kokoisessa tilassa.

Mietin usein, mitä sellaista voimme vielä oppia vankeudessa  kasvaneiltä yksilöiltä, mitä emme pysty oppimaan villeiltä merinisäkkäiltä. Tästä hyvinä esimerkkeinä Orlandon Seaworldin suuri uros Tilikum, joka tappoi kouluttajansa Dawn Brancheaun kiduttamalla vuonna 2010, ja Lolita, joka elää täysin yksin järkyttävän pienessä altaassa Miamissa.

En väitä, että kaikkia vankeudessa eläviä merinisäkkäitä kohdeltaisiin huonosti. Voisin jopa sanoa, että niitä kohdellaan paremmin esimerkiksi Suomessa ja USAssa, kuin monessa muussa maassa. Mutta tieteeseen ja moraaliin nojaamalla voin silti väittää, että mikään keinotekoinen ympäristö ei pysty tarjoamaan samaa, kuin se ympäristö, mihin laji on kehittynyt.

Esimerkiksi SeaWorld väittää noudattavansa tarkkoja standardeja miekkavalaista huolehtiessaan, kuin tosiasiassa SeaWorld ITSE määrittää kaikki ne standardit, joiden mukaan se tällä hetkellä menee. Onni onnettomuudessa: keskusteluista päätelleen ihmiset tuntuvat olevan jollakin tapaa vastaanottavaisia, ja tilanne on muuttumassa. Esimerkiksi SeaWorld tekee tällä hetkellä tappiota. Ei sinänsä mikään ihme: vain noin 0,0006% SeaWorldin tuotoista menee hyväntekeväisyyteen ja suojeluprojekteihin.

Mitä uutta olemme oppineet delfiineistä ja miekkavalaista viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana? Muuta, kuin sen, etteivät ne kuulu vankeuteen? Ja onko kukaan kysynyt, haluavatko ne oppia mitään meiltä? Haluaisin, että kaikki näissä sirkusesityksissä käyvät voisivat miettiä näitä kysymyksiä. Se hetki, jolloin ihmisten ja muiden eläinten polut kohtaavat; se tunti tai pari, joiden aikana he nauttivat elämyksestään, on toiselle elävälle olennolle puuduttavaa todellisuutta.

Elämyksillä on varjopuolensa, sillä kukaan meistä ei elä tyhjiössä.  Mutta olemmeko valmiita puhkaisemaan kuplan, jonka olemme ympärillemme rakentaneet? Kestämmekö inhimillisinä olentoina sen, että delfiini ei ihan oikeasti koskaan hymyile?

Tagit: , , ,

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi