Kuvituskuva

Ulos eko-kaapista

Ekopohdintojen kirjoittaminen on viime aikoina sujunut tahmeasti. Olen toki elänyt arkea samojen arvojen ohjaamana kuin aina enennenkin, mutta jotain on muuttunut. Jopa metsänvihreän takin käyttäminen on tuntunut vaikealta. ”Näytän ihan joltain hipiltä”, tuskailin bussipysäkillä. Olisin tuntenut oloni itsevarmemmaksi jopa neonpinkissä pilkullisessa 80-luvun toppatakissani. Jokin ekoilussa on siis viime aikoina ahdistanut.

Entinen opettajani kutsui minua introvertiksi maailmanparantajaksi. Molemmat määritteet ovat kai totta, mutta ärsyynnyin silti. En pitänyt siitä, että sain taas kerran leiman otsaani. Suutun myös siitä, jos arvomaailmani kuitataan nuoruuden höpsötyksenä tai ohimenevänä trendipelleilynä. Ekologista arkea suosiville ihmisille on vaikea edes keksiä mitään neutraalia sanaa. Viherpiipertäjä tai ituhippi en ainakaan suostu olemaan. Onneksi minulla ei ole lapsia, sillä olisi kamalaa olla ekoäiti.

Mutta tarvitaanko mitään termiä? Ekologiset elämäntavat liitetään jo nyt liian voimakkaasti osaksi identiteettiä. Voimakkaiden mielikuvien lisäksi, ulkoa päin tulee kummallisia paineita ja odotuksia. Joidenkin on vaikea ymmärtää, että on olemassa kasvissyöjiä, jotka sallivat itselleen satunnaisia hairahduksia. Olen kasvissyöjä noin 358 päivää vuodessa. Kotona syön lähes vegaanisesti. Sukulaisten luona syön kalaa, ja poikaystävän jääkaapista saattaa joskus kadota lihapiirakka. Olen siis seko-vegetaristi, termin keksin ihan itse. Lisäksi olen ainakin opiskelija, täti, järjestöaktiivi ja innokas kotikokki. Yksi määre ei ole tärkeämpi kuin toinen.

Ärsyttävien stereotypioiden lisäksi mielipiteistään voi joutua vastaamaan paljon ikävimmissäkin tilanteissa. Kerran sain mielenosoituksessa nyrkistä. Syytä en tiedä, olin kai vain väärää mieltä. Isku osui onneksi vain käsivarteen, mutta säikähdin silti. Ikävien muistojen säväyttämänä päätin olla rohkeampi niiden asioiden suhteen, jotka itselleni ovat tärkeitä.

Ehkä tulen taas ulos eko-kaapista. Voisin vihdoin ottaa yhteyttä yliopistomme kampusviljelijöihin. Teen myös sen, mitä olen puoli vuotta lykännyt. Kysyn talonmieheltä miksei pihallamme ole pahvinkeräystä. Saatan olla jonkun mielestä yksi niistä ärsyttävistä maailmanparantajista, mutta ainakin olen sellainen ylpeästi.

 

Tagit:

2 kommenttia

  1. Hmm, itse en ole kuin puolikasvissyöjä – jollaista joidenkin mielestä ei olekaan. :) Kerran eräällä leirimuotoisella raamattukurssilla ilmoitin toivovani kasvisruokaa. Yllätyksekseni olinkin sillä kertaa ainoa, jota varten se ruoka tehtiin. (Usein on käynyt niin päin jossakin, että en ole kehdannut/uskaltanut absolutisteja ajatellen syödä olemassaolevaa kasvisruokaa, kun en kerran ole ilmoittanut etukäteen sitä haluavani, jos en esim. ole halunnut ”olla vaivaksi”.) Mitä lie ajattelivat ruokavaliostani, kun itse asiassa ilmoitin siihen kuitenkin kuuluvan myös grillimakkaran, sitä kun en kesäleirillä halunnut missata…

  2. Mahtava kertomus, Anna-Liisa :) Itsekin ajattelen ehkä vähän liian usein, mitähän muut mahtavat epäselvästä ruokavaliostani ajatella, ja miten oman ruokavalion milloinkin ilmoittaisi esim. juuri leirikeskuksiin. Jos ilmoittautuu vegaaniksi, saattaa joutua syömään koko viikon perunaa ja soijarouhetta. Jos taas sanoo olevansa ”vain” kasvissyöjä, niin ei oikein parane valittaa siitä, että aamupalapuuro on keitetty maitoon ja leivän päälle on tarjolla vain juustoa tai makkaraa.

    Nykyään otan mukaan omia eväitä sellaisiin paikkoihin, joiden tiedän tarjoavan huonosti kasvis- tai vegaanivaihtoehtoja: tölkki kauramaitoa aamupalamyslin kanssa käytettäväksi ja vegaanista levitettä tai karjalanpiirakoita siltä varalta, että iltapala on pettymys. Sääliksi käy niitä ruokalantätejä, jotka joutuvat pähkäilemään nykyajan sekoruokavalioiden kanssa :)

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi