Kuvituskuva

Tämä paikka on vaarallinen – ja sama riimukielellä

Katsoin Yle Areenalta Michael Madsenin dokumenttielokuvan Onkalo, säteilevä hauta. Dokkari herätti minussa valtavasti ajatuksia ja laitoin linkin välittömästi Facebokissa eteenpäin, jotta mahdollisimman moni näkisi elokuvan ja pääsisi pohtimaan aihetta sen tarjoamista lähtökohdista. Tuota kauttahan itsekin törmäsin filmiin: luokkatoverini oli postannut linkin ryhmällemme. Hyvää kannattaa jakaa eteenpäin, ja siksi päätin kirjoittaa tännekin muutaman ajatuksen aiheesta.

Tuntuu, että julkinen ydinvoimakeskustelu on laantunut viimeisimpien lupien myöntämisen jälkeen. Olen itsekin ajautunut ajattelemaan, että ei kai tilanteelle voi mitään, ja mahtaako ydinvoima lopulta niin kamala asia ollakaan… Dokumentin katsottuani heräsin arvioimaan uudelleen niitä argumentteja, joita poliitikot käyttävät ydinvoiman puolustamiseksi.

Hiilivoimaa on vähennettävä, jotta ehkäistäisiin ilmaston lämpenemistä, ja sillä perustellaan ydinvoimaan siirtymistä. Minusta näyttää kuitenkin siltä, että ydinvoiman aiheuttamat ”päästöt” eli ns. ikuisesti vaaralliseksi vaivaksemme jäävä ydinjäte on jotakin, jota ei voida edes verrata kasvihuonepäästöihin!

Hiilidioksidipäästöistä johtuva ilmaston lämpeneminen aiheuttaa maapallolle järkyttäviä seurauksia. Luonnonkatastrofit lisääntyvät, alueita muuttuu elinkelvottomiksi, pakolaisia virtaa sinne, missä vielä pystyy elämään. Ydinvoiman vaarat ovat toisenlaiset, emmekä me välttämättä ole enää näkemässä niitä.

Dokumenttia katsoessa oli erityisen järkyttävää nähdä, kuinka humoristisesti alan asiantuntijat suhtautuivat tuleville sukupolville asettamaamme vaaraan. Sanoma tulevaisuuden ihmisille oli ”Good luck!” On karmivaa, että jättäessämme tuhoisan perinnön sadan tuhannen vuoden päähän saakka, suhtaudumme siihen hykerrellen: Onneksi me saimme kuluttaa, tuhlata ja viettää vastuutonta elämää, saapa nähdä miten te pärjäätte meidän jätteidemme kanssa!

Suurin haaste on sen varmistaminen, etteivät tulevien sukupolvien ihmiset pääse käsiksi ydinjätteen loppusijoituspaikkaan, Suomen kallioperään kaivettavaan hautaan. Hauta tulisi merkitä jollain tavalla, mutta mikä merkintäkieli on niin pysyvä, että se kestää sata tuhatta vuotta ja pysyy paikallaan mahdollisten jääkausienkin ajan? Miten tuleville, kenties aivan toisenlaisille ihmisille saatetaan tietoon, ettei merkitty paikka ole esimerkiksi aarrekammio?

Voidaanko vaarasta viestiä niin, että tulevat sukupolvet ottavat viestimme todesta? Tähänkin mennessä ihmislajin uteliaisuus on vienyt voiton, kun jotakin kiinnostavaa on löydetty. Norjalainen riimukivi, jossa lukee, ettei kiveä saa siirtää, ei ole enää tämän päivän ihmisen silmissä kovinkaan uskottava varoitusmerkki – eikä sen synnystä ole kymmentäkään tuhatta vuotta.

Joidenkin mielestä ydinjätehauta pitäisi vain unohtaa. Sen pinta naamioitaisiin samanlaiseksi metsämaisemaksi, kuin mitä paikalla oli ennen haudan rakennusta. Paikalle ei jätettäisi mitään, mikä saattaisi herättää tulevien sukupolvien kiinnostuksen ja uteliaisuuden. Tämä tuntuu vielä vastuuttomammalta vaihtoehdolta. Vahinko sattuu paljon todennäköisemmin, jos suuren vaaran olemassaolosta ei edes yritetä viestiä. Ja mitä jos meidän sukupolvemme laskelmat ovat menneet pieleen ja hautaa pitäisi päästä korjailemaan? Merkitsemätöntä ja naamioitua suuaukkoa on silloin enää mahdotonta löytää Lapin maastosta.

Emme voi ennustaa ihmispopulaation kohtaloa edes sadan vuoden päähän, saati sitten sadan tuhannen vuoden päähän. Onko silloin ihmisillä vielä käytössä teknologiaa, jolla säteilyä voidaan mitata? Ja vaikka olisikin, ymmärrettäisiinkö mittareita tuoda kammioon ennen vahingon tapahtumista, säteilyhän ei näy, haise tai tunnu. Osaavatko haudan tulevaisuudessa löytävät ihmiset lukea nykyisiä kirjainmerkkejämme? Ovatko ihmislajin geenit rapautuneet niin, että olemme taantuneet neandertalilaisten tasolle? Saattaisiko jollekulle tulla tarve räjäyttää pala kalliota pois juuri kriittisestä paikasta?

Dokumentissa haastatelluilta asiantuntijoilta kysyttiin, luottavatko he tulevaisuuden ihmisiin -siihen, että he ymmärtävät pysyä poissa Onkalosta ja muistavat välittää tietoa ydinjätteen vaaroista aina tuleville sukupolville, vaikkeivät enää itsekään tietäisi, mikä jätteessä on niin vaarallista. Osa haastatelluista väitti luottavansa. Osa, kuten Säteilyturvakeskuksen johtava asiantuntija kiemurtelivat ja osa sanoi suoraan, ettei luottamukseen ole perusteita.

Mielestäni tiedonsiirto sadan tuhannen vuoden päähän vaikuttaa yhtä luotettavalta kuin rikkinäinen puhelin-leikki tuhannen eri kansalaisuutta ja kieliryhmää edustavan ihmisen kanssa. Millä todennäköisyydellä viesti säilyy muuttumattomana ja ymmärrettävänä niin, että ketjun viimeinen lenkki osaa ja haluaa noudattaa sitä? Onko viesti vielä silloin uskottava?

Yksi haastatelluista asiantuntijoista sanoi suoraan, ettei ydinvoima ole pysyvä ratkaisu. Uraania, kuten öljyäkään ei riitä loputtomiin. Kun energiavirrat ehtyvät, alkaa jälleen verinen taistelu resursseista. Mitäpä jos hypättäisiin saman tien ajassa eteenpäin ja alettaisiin jo nyt kehittää kestäviä ja uusiutuvia energiamuotoja?

Tagit: , , , , ,

1 kommentti

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi