Kuvituskuva

Rehellistä tilitystä rahasta… sekä omavaraista elämäntapaa

Kasvoin lapsuuteni keskiluokkaiset arvot omaavassa työläisperheessä. Minusta sukeutui perheen toisinajattelija, musta lammas – rooli, joka aika ajoin on tuntunut hieman vaikealta kantaa. En voi kuitenkaan muuta, en voi ajatella toisin kuin ajattelen. Olen oppinut kyseenalaistamaan.

Itsenäisessä elämässäni olen elänyt erilaisia ajanjaksoja. Toisinaan on ollut taloudellisesti varsin niukkaa, eivätkä tuloni ole koskaan olleet päätä huimaavia. Olen tottunut elämään vähällä. Silti olen melkoinen tuhlari ja suhtaudun rahaan huolettomasti. Hyvässä ja pahassa.

En havittele suuria tuloja, mutta kun rahaa on, en osaa säästelläkään. Yleensä jopa nautin joutuessani pihistelemään, pidän tunteesta, että pärjään. Kuulostaako kieroutuneelta?

Suhteeni rahaan

Mihin sitten tuhlaan, kun tuntuu, että raha vain liukuu käsistäni? Investoin harvoin mihinkään hintavaan, sillä sellaiseen minulla ei ole varaa. Minulla on äärimmäisen vähän elektroniikkaa, ja siitäkin uusi ja toimiva taitaa olla ainoastaan gps-paikannin. Mutta ostelen melko huolettomasti kaikenlaista vähemmän kallista, etenkin kirpputoreilta.

Myös ruokaan menee nykyisin enemmän rahaa kuin nuorempana. Jo herkkuihin ja kirpparirojuunkin tuhlaaminen tuntuu pienessä budjetissa.

Pidän ostamisesta. Ymmärrän shoppailua, vaikken itse sitä varsinaisesti harrastakaan. On eräänlainen nautinto hankkia konkreettista tavaraa tai palvelua tuolla aineettoman tuntuisella asialla: rahalla.

Ostamisesta saa siis toki tiettyä tyydytystä, mutta se ei kestä kauan. Usein jo kotiin tullessa ja ostokset kassista ottaessa mieleen hiipii kyllästyminen tai syyllisyys. Etenkin silloin, kun on tullut hankkineeksi jotakin ei aivan niin välttämätöntä.

Keräilijän luontoni tuntuu saavan paljon syvemmän tyydytyksen tehtyäni omin pikku kätösin jotakin tarpeellista: jos kasvatan itse ruokani, teen tai korjaan vaatteita ja niin poispäin. Olen monta kertaa ihaillut korkeaksi ehtinyttä polttopuukasaa, jonka olen itse sahannut ja pinonnut!

Valtavirran ulkopuolella

Viime joulun alla muutin takaisin kotiseudulleni, pieneen mökkiin, entiselle Korpelan tilalle. Vanhempieni omistama mökki oli looginen valinta väliaikaiseksi asuinpaikaksi. Minua viehättää elämisen yksinkertaisuus ja rauhallisuus.

Korpelaan ei tule sähköä eikä juoksevaa vettä, mutta mukavuuksiakin on: kaivovesi tulee käsipumpulla sisäsaunaan, wc löytyy saunakamarista ja keväästä lähtien valaistus on toiminut akkusähköllä.

Minulla ei ole vuokra-, vesi- tai sähkökuluja. Asumiskustannukseni jäävät jokaista kahdeksaa kuukautta kohden noin 25 euroon! Aion tosin korvata käyttämäni polttopuut. Puita voisin toki tehdä itsekin esimerkiksi hakkuutähteistä tai rakennusjätteestä.

Tämä ei ole ensimmäinen vuosi, kun pidän omaa kasvimaata. Mutta ensimmäisiä sittenkin. Opiskelen agrologiksi, mistä luulisi olevan hyötyä kaikenlaisen viljelyn harjoittamisessa. Minun vitsaukseni on kuitenkin liiallinen keväinen kunnianhimo, joka saa minut joka vuosi tehdä hieman enemmän kuin mihin taitoni, tarmoni ja kokemukseni yltävät.

Kaikista epäonnistumisista – ja etenkin epäonnistumisen tunteesta – huolimatta voin kokea edes sen tyydytyksen, että satoni kasvaa vuosi vuodelta. Yhtä lailla karttuvat taitoni.

Autolla vai ilman?

Muuttaessani Korpelaan minulla oli auto. Se oli ylivoimaisesti suurin yksittäinen rahareikä, vaikken tarvinnutkaan sitä säännöllisesti. Tiedättehän: liikennevero, dieselvero, korjaukset, puhumattakaan polttoaineen hinnasta. Auto oli paitsi taloudellinen myös henkinen rasite, ympäristösyistä johtuen.

On kuitenkin vaikeaa asua maaseudulla ilman autoa. Kesä vielä menettelee, mutta entäs talvi? Bussit eivät kulje, kaupat ja ystävät ovat kaukana. Mökki alkaa ahdistaa. Myös ruoan kuljettaminen on ongelmallista, mikäli kellari ei ole täynnä oman kasvimaan tuotteita, vaan kaikki täytyy kantaa kaupasta. Niin oli minullakin nyt ensimmäisenä talvena, tulevana saan säilöön jonkin verran omaakin satoa.

Auto on tavallaan noidankehä: se on melkein välttämätön, mutta niin kallis pidettäväksi! On lähes mahdotonta ylläpitää autoa, jos ei käy työssä. Ja jos käy työssä, tarvitsee autoa, sillä bussit eivät kulje. Olinkin jonkin aikaa maatalouslomittajana lypsykarjatiloilla, ei luomua. Ihan tavallista duunarin hommaa.

Kun auto hajosi lopullisesti, huoahdin helpotuksesta. Inhosin sitä stressiä!

Haaveena ekoyhteisö

Olen pohtinut paljon oman ekoyhteisön perustamista. Jotain olen yrittänyt tehdäkin sen eteen. Yhteisössä olisi sellaista ryhmädynamiikkaa, joka kuljettaisi asioita eteenpäin, kun omat voimat eivät riitä. Se ei myöskään sitoisi yksilöitä aivan niin paljon kuin henkilökohtainen omavaraistalous.

Ihanneyhteisössäni omavaraisuuden aste olisi melko korkea. Vihannekset, hedelmät ja useat mausteet tulisivat omasta keittiöpuutarhasta, ehkä myös vilja. Polttopuut ja muu puutavara saataisiin yhteisön omista monikäyttömetsistä. Vesi juoksisi omasta kaivosta ja se sähkö, jota yhteisö tuntisi tarvitsevansa, tulisi omista pienvoimaloista: todennäköisesti tuulivoimalasta sekä aurinkopaneeleista.

Yhteisössä voisi mahdollisesti tuottaa myös vaatteet sekä muut tekstiilit, pesuaineet ja hygieniatuotteet – mahdollisuuksia on monia! Myös jätteiden käsittely hoidettaisiin niin pitkälti omassa yhteisössä kuin on järkevissä puitteissa mahdollista.

Ihanneyhteisöni koostuisi muutamista toisiaan lähellä sijaitsevista itsenäisistä talouksista, joilla olisi yhteisiä ekologisia pyrkimyksiä ja päämääriä. Viljely olisi osittain kunkin talouden omissa käsissä, kukin voisi itsenäisesti viljellä omaa puutarhaansa. Yhteistyöllä taas hoidettaisiin esimerkiksi peltoviljely sekä infrastruktuuriin liittyvät asiat kuten energia- ja jätehuolto. Olisi mielekästä harjoittaa vaihtotaloutta ainakin oman yhteisön jäsenten kesken.

On kuitenkin aivan mahdollista, että yhteisöasuminen jää minun kohdallani vain haaveeksi. Voin silti toteuttaa omassa asumisessani ja elämisessäni näitä ajatuksia, joita olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään unelmina.

Erja Molkkari

Tagit: , , ,

2 kommenttia

  1. Hei vaan

    Olen täällä netistä etsinyt ekoyhteisöistä tietoja.Luin kirjoitelmaasi ja vaikuttaa mielenkiintoiselta-

    Viime kesän olin Jukolan hoito ja taideyhteisössä Ristijärvellä, missä mielenkiintosin kohde oli kasvimaa sekä muu ”kuulostelu” miten yhteisöelämä sujuu näin 45 v neiti ihmiseltä.

    Sai olla keittiö ja pyykkäysapuna ym.

    Minulla on vanhempieni kanssa nyt ei niin sitovasti omaishoitotilanne.Isä on ollut jo 3. vuotta hoitokodissa ja äitini totuttelee yksin olemiseen, olemme toinen toisillemme tukiystävinä.

    Eli hieman kirjoitan myös äitini puolesta- mikäli hän itse päättää miten haluaa elellä.

    Yhteisö- ja maallaolossa etsin ehkä sitä tasapainoa minkä luonnossa voi kokea paremmin kuin kaupungissa-

    Kirjoitelma oli mielenkiintoinen

    Kiitos vastauksesta

    Terveisin

    Tuula Mäkelä

    • Hei Tuula!

      Satuin vasta nyt huomaamaan, että vuosia sitten Nuorten Luonnossa julkaistu juttuni onkin siirretty tänne nettiavaruuteen. Siksipä vastaankin vasta nyt.

      Oma elämäntilanteeni on jutun kirjoittamisen jälkeen hiukan muuttunut. Olen muuttanut mielenkiintoisen työpaikan perässä pois kotiseudultani ja palannut hiljattain jälleen takaisin. On tullut perheenlisäystä. Mutta eräässä milessä tilanne on sama: suunnitelmat ja toiveet ovat ennallaan ja – valitettavasti – edelleen myös suunnitteluasteella. Ne alkavat realisoitua aikaisintaan parin vuoden päästä.

      Mutta näin Satakunnassa. Mikäli itse asustetelet täällä päin, olisi mukavaa, jos ottaisit yhteyttä. Luonto-Liiton kautta saanet sähköpostiosoitteeni. Muuten aiheesta löytyy runsaasti lisää informaatiota seuraavalta nettisivustolta:

      http://rihmasto.fi/

      Se on suomalaisten ekoyhteisöjen verkosto, jolta löytyy niin yhteisöjen yhteystietoja, kuin ekologista elämäntapaa käsittelevä keskustelufoorumikin, ja paljon muuta.

      Mukavaa, kun juttuni innosti! Iloa ja valoa etsintääsi!

      Erja

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi