Kuvituskuva

Pitääkö lähi-ihmisiä yrittää muuttaa?

Olen käynyt siippani kanssa paikoin kipakoitakin keskusteluja siitä, pitääkö läheisten ihmisten kulutustottumuksiin pyrkiä vaikuttamaan. Onko asiasta syytä huomauttaa, jos ystävien tai perheenjäsenten kulutustavat ovat ympäristön kannalta ongelmallisia? Missä menee puuttumisen raja?

Itse olen ollut puuttumisen suhteen melko varovainen. Olen ajatellut, että lähi-ihmisten tehtävänä on ennen kaikkea välittää toisistaan. Suvaitsevainen asenne on tarpeen varsinkin perheissä, jotka usein koostuvat melko erilaisista mutta vahvoin sitein toisiinsa solmituista yksilöistä. Kun perhettä – tai naapureita tai työkavereita – ei voi helposti vaihtaa, ihmisten olisi hyvä tehdä yhteiselosta  mahdollisimman siedettävää. Tätä tavoitetta moralisointi ei erityisesti edistä.

Oma linjanvetoni onkin ollut se, että olen puhunut kestämättömistä kulutustavoista lähinnä yleisellä ja yhteiskunnallisella tasolla. Tällöin olen voinut esittää tiukkojakin vaatimuksia. Kulutusongelma on kuitenkin pohjimmiltaan poliittinen, ja siksi siihen pitää vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin ja kannustimiin puuttumalla.

Samalla on selvää, että läheisen ihmisen tarkkanäköinen huomautus osuu ja uppoaa verrattoman paljon paremmin kuin ympäripyöreä filosofointi. Myös tutkimusten perusteella tiedetään, että esimerkiksi lapset vievät ympäristöviestiä kouluista koteihin. Samoin ihmisten arjen kanssa suoraan tekemisissä olevien portinvartijoiden kuten kauppiaiden ja huoltomiesten  on osoitettu olevan avaintekijöitä kulutustottumuksiin vaikuttamisessa.

Jos siis uskotaan, että esimerkiksi ilmastonmuutos on niin vakava tulevaisuuden uhka, kuin tiede meille kertoo, eikö jokaisen velvollisuus olisi katsoa, että ainakin oma lähipiiri käyttäytyy asiallisesti? Emmekö me ole sen verran velkaa ainakin pienille lähi-ihmisillemme, heidän lapsilleen ja lastenlapsilleen? Maistuuko puuttumatta jättämisessä enemmän pelkuruus kuin rakkaus?

Voidaan hyvin väittää, ettei pieni nalkutus sähkönkulutuksesta tai lentomatkailusta voi aiheuttaa kovin syviä traumoja kenellekään. Lisäksi eri perheissä ja piireissä siedetään eri tavoin muiden asioihin puuttumista: toisilla se on suorastaan osa kulttuuria, kun taas toiset lakaisevat isommatkin möröt siististi maton alle.

Onneksi eri ääripäiden välissä on myös kolmas tie, joka on tunnetusti tehokas mutta ei vaadi sen suurempaa suun pieksentää. Kyse on esimerkillä vaikuttamisesta. On yritettävä ensin itse ja oltava avoimesti oma itsensä yrityksineen ja erehdyksineen. Kuten lapsia joskus kasvattaneet hyvin tietävät, käsky ”älä tee niin kuin minä teen – tee niin kuin minä sanon” ei ole koskaan oikein toiminut. Sen vastakohta voi hyvin toimiakin.

Kirjoitus on julkaistu myös Leo Straniuksen blogissa.

Tagit: , , , ,

1 kommentti

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi