Kuvituskuva

Moraalifilosofin ympäristöahdistus

Jos omaa ympäristömoraaliaan ryhtyy pohtimaan oikein perinpohjin arvovalintoina ja oman etiikkansa mittarina, ei tarvitse enää huoletonta päivää viettää. Maailma on pullollaan informaatiota, joka kyllä kertoo mitä on tullut tehtyä väärin. Tämä kirjoitus ei ota kantaa mihinkään käytännön kysymykseen, vaan kertoo ainoastaan, miltä ympäristöhörhöstä joskus tuntuu.

Viimeisten viikkojen aikana olen istunut kestävän kehityksen seminaareissa, tenttinyt filosofiaa ja maailmanpolitiikkaa, sekä kaupan päälle päässyt mukaan tekemään vuoden mittaista ilmastoprojektia mitä jännittävimmässä ryhmässä nuoria ja osaavia ihmisiä, sekä tietenkin tehnyt päivätyötäni. Kaikki nämä asiat kiinnostavat minua mielettömästi siksi, että niihin liittyy mahdollisuus täyttää päiväni minulle tärkeiden arvokysymysten pohtimisella ja ratkomisella. Jos etiikka eli moraalifilosofia tässä yksinkertaistetaan arvokysymysten pähkäilemiseksi, moni muukin ympäristöihminen varmaan löytää itsestään pienen moraalifilosofin.

Kun näille kysymyksille oikein antautuu, saa elämäänsä valtavasti antoisaa merkitystä. Ja samalla tolkuttoman ahdistuksen. Sitä esimerkiksi haluaisi aina ajatella, että kaikki, jotka ympäristöasioista ja muista arvokysymyksistä tekevät päätöksiä mitä erilaisimmissa organisaatioissa ja yhteisöissä, ajattelisivat niitä edes hitusen arvojen kannalta. Ajattelutapa on oravanpyörä, koska se johtaa loputtomiin itseään kampittaviin kysymyksiin siitä, että meillä kaikillahan on erilaisia arvoja, ympäristökysymyksissä on muitakin ulottuvuuksia ja niin edelleen. Toisaalta naiivisti voi vielä ajatella, että kaikkihan haluavat tehdä työtä, jonka kokevat tärkeäksi omien arvojensa pohjalta. No taas sama kysymys, kovin erilaiset asiat ovat meille tärkeitä ja arvokkaita.

Itse olen aivan tolkuttoman huono moraalifilosofi, koska analyyttisyyteni katoaa sen sileän tien, kun minun pitäisi puolueettomasti keskustella ympäristöasioista ja niihin liittyvistä arvoista. Kysymykseen pitäisi pystyä tarttumaan jotenkin neutraalimmin, pohtien asian kaikkia puolia, ihmistä, yhteiskuntaa ja sitä rataa. Sotkematta omia arvoja arvojen miettimiseen. Mutta joskus maailma vain näyttää niin kertakaikkisen pahalta paikalta. Täällä ei ihan tosissaan mene kovin hyvin: biodiversiteetti menee menojaan, luonnontilaisista metsistä monet voivat enää vain unelmoida, ihmisoikeudet ovat aivan kuralla ja kaiken lisäksi kiire ja uraputken tavoittelu saavat meidät jo unohtamaan perheemme ja ystävämmekin. Yritäpä siinä sitten olla puolueeton, kun kerran on lähtenyt näitä juttuja pohtimaan.

Onkohan ihan järkevää sanoa niinkään, että onneksi meillä varmasti löytyy ihmisiä, jotka sivuuttavat kaikki arvopohdinnat täysin ja keskittyvät vain olennaiseen. Mitä se olennainen sitten on? Moraalifilosofin ahdistus ei todellakaan jakaudu tasaisesti meidän joidenkin tuntiessa tuskaa jo uuden kännykän oston yhteydessä (olisikohan se vanha kestänyt vielä pari vuotta?) tai lempiartistin uuden albumin hankinnan innossa (olisihan tämän voinut ladata mp3:kin, mutta onhan tämä materiaalinen levy, peräti vinyyli sentään jotain…) ja toisten sitten vaan porskuttaessa tuhlailun markkinoilla suurimpana huolenaan, onko tämä nyt varmasti hienompi / isompi / prameampi / kalliimpi kuin naapurilla.

Sitä tulee itsekin tehtyä niin kovin paljon väärää ja huonoa. Omatunto senkun kolkuttaa kolkuttamistaan. Ja sitten alkaa taas itseä hymyilyttää – onhan sentään jotain mihin uskoa. Ei se ole mikään itsestäänselvyys. Kyllä sen eteen kelpaa tehdä töitä, vaikka se joskus vähän raskaalta tuntuisikin. On sitä hölmömpienkin juttujen takia päätä hakattu seinään. Jos meitä sitten on tarpeeksi paljon, niin ehkä meillä jonain päivänä on vähän puhtaampi luonto?

Tagit: , ,

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi