Kuvituskuva

Mitä jos olisi vuoden ostamatta?

En muista milloin ympäristöherätykseni tuli. Se lienee alkanut eläinten oikeuksien pohtimisesta yläasteella. Lukiossa olin jo kokenut ja pesunkestävä kasvissyöjä – vegaaniruokaa ei ollut tarjolla, ja tämä minulle perusteltiin: ”Tajuatko miten paljon vaivaa olisi tehdä ruokaa vain sulle erikseen?” Golfkenttiä olen vihannut jo vuosia ja aina alkaa suhista korvista, kun näen kaverin heittävän kierrätettävää roskaa sekajätteeseen perusteluilla ”No mitä sillä nyt on väliä, jos mä pari lasipurkkia tänne heitän…”

Kaikki tämä on kuitenkin kovin triviaalia ja tavallista ja kerta kaikkiaan vain minusta järkevää. Sitten eräänä keväänä päätin, että ympäristön tulisi kuulua myös työn kautta elämääni. Typerää ilmastoa ajatellen, mutta lähdin Thaimaan koillisosaan maaseudulle vapaaehtoistyöhön ympäristöprojektiin. Kaksi kuukautta puhdistin toivottomana järveä, opetin englantia, lauloin lapsille ja kuuntelin lasten laulua, kuokin kuivaa kasvimaata sadon toivossa, kaivoin ylös maahan haudattuja paristoja kylän teiltä ja siirtelin koulun pihan jäteastioista muoviset maitopussit oikeaan paikkaan. Kaiken tämän tein keskimäärin kolmen muun eurooppalaisen kanssa. Kaikilla meillä vain toivo siitä, että työn tuloksena edes hiukkanen tietoa jäisi jälkeemme. Että edes yhtenä roskien keräämisen päivänä joku ei olisi taas tuikannut ties mitä roskakasaa tien varressa tuleen.

Tärkeintä kuitenkin oli nähdä paikallisten ihmisten elämää. Vielä tärkeämpää oli saada olla osa sitä tuon lyhyen ajan. Silmiinpistävin asiassa jokaisessa kodissa oli tavaroiden vähyys. Kyseessä oli tietenkin taloudellisesta pakosta johtuva asia. Mutta silti! Silloin heräsi ajatus: Mitä kaikkea minulla jo onkaan kotona odottamassa? Mitä tapahtuisi, jos en ostaisi mitään turhaa kuten vaatteita, kenkiä, keittiövälineitä, koriste-esineitä vaikkapa… hmm sanotaan vuoteen? Omituinen ajatus, niin pitkä aika.

Palasin Suomeen tämän ajatuksen kanssa. Normaaliin opiskelijaelämään. Tottakai ostin ruokaa. Meni kuukausi, kolme. Meni puoli vuotta. Meni vuosi. Kukaan ei ollut huomannut mitään. En minä eikä kukaan muu. Mutta minä olenkin länsimainen ihminen, jolla on jo kaikkea. Kyllä, minulla todella oli kaikkea, koska en joutunut pulaan ostamattomuuteni vuoksi.

Vuoden lopulla päässäni oli vain yksi ajatus: Mitä jos vetäisi toisen samanlaisen perään?

Sitä ei ole tarvittu. Tavara ahdistaa, ostaminen aiheuttaa huonon omantunnon. Syynä eivät ole pelkästään ympäristöasiat, vaan tieto siitä, miten paljon jo on. Minulla on kaunis pieni koti, kauniita vaatteita. Niitä kaikkia voi paikata, parsia, värjätä, maalata, jos tylsäksi käy. Siirtää tavarat vaikka eri järjestykseen ja ehkä tuunata jotakin – pienempi vaiva kuin vaihtaa kaikki uusiin ja hankkiutua vanhoista eroon. Mutta mikään ei ole hienompaa kuin lähteä toiselle puolelle Suomea, hypätä junaan pelkkä reppu selässä. Koska enempää ihminen ei tarvitse.

Sen minulle opetti Thaimaassa pieni köyhä kylä kaksi vuotta sitten. Siellä auringonnousussa, noin kello 5.30 aamulla, peltimukista kahvia juodessani, paljain jaloin bambupenkillä, buddhalaistemppelin kellojen soidessa, olin onnellisempi kuin koskaan. Yhden päivän ostamattomuus on tuossa mittakaavassa aika pieni asia. Tai aika suuri tehdessään ihmisen onnellisemmaksi.

Tagit: , , , , , , ,

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi