Kuvituskuva

Materialistin tunnustuksia

”Vihaan kulutusta”, olen tokaissut useammin kuin kerran. Saamani vastaukset ovat olleet vaihtelevia. Yksi kavereistani vastasi ”minä kyllä pyrin heti polttamaan jokaisen euron, mikä palkkapäivänä tilille kolahtaa!” Isäni, tarkan markan mies oli samaa mieltä, ”kyllä vähemmälläkin tulee toimeen”.

Kulutustutkijakollegani taas totesi, ”mitä enemmän olen tutkinut kulutusta, sitä enemmän se on vapauttanut. Kulutusta ei tarvitse ottaa vakavasti, se on pelkkää peliä, leikkiä ja tunteita.” Ja näinhän se tietysti on ainakin akateemisen kirjallisuuden perusteella.

Kuluttajilla ovat lähes rajattomat mahdollisuudet (riippuen tietysti budjetin koosta) rakentaa identiteettiään uudelleen ja uudelleen, leikkiä eri mahdollisuuksilla ja olla yhtä tänään, huomenna toista. Poissa ovat ne ajat, jolloin identiteettimme pohjautui yksinomaan siihen, mihin yhteiskunnalliseen luokkaan tai rooliin olemme sattuneet syntymään.

Emmekä me tietenkään ole aina edes tietoisia motiiveistamme – harvoin olemme. Sillä kuvittelemmepa olevamme kuinka rationaalisia tahansa, tutkimuksien mukaan suurin osa ostoksistamme tehdään tunteisiin perustuen. Mielikuva siitä, että ostos oli rationaalinen ja perusteltu, johtuu siitä, että emotionaalisen päätöksen tehtyämme, perustelemme päätöksen rationaalisesti välttääksemme syyllisyyden tunteet ja ylläpitääksemme kuvaa itsestämme järkevänä ihmisenä.

Miksi minä siis vihaan kulutusta? Nuorena vihasin kulutusta varmasti pohjimmiltani siksi, että minulla ei ollut varaa kuluttaa. Yritin kyllä hetken aikaa, alle kaksikymppisenä opiskelijana Lontoon houkutusten keskellä kaikesta uudesta ihanasta hullaantuneena, mutta hyvin pian budjetin rajat tulivat vastaan. Opintolaina ei riittänyt kovin pitkälle. Tästä kokemuksesta ei onneksi jäänyt muita pidempi aikaisia kolhuja, mutta se osoitti hyvin, kuinka helposti kulutuskulttuuri vie mennessään ja kuinka houkutuksia löytyy joka kulman takaa. Eivätkä ostamani vaatteet ja tavarat myöskään tehneet minusta kauniimpaa tai onnellisempaa.

Työmaailmaan päästyäni vihasin kulutusta siksi, että mikään ostamani tuote ei koskaan näyttänyt toteuttavan niitä lupauksia, joita se oli ostohetkellä tehnyt. Meillä on esimerkiksi usein kuultu hokema: ”Mikä tulee liikkeestä X, palaa liikkeeseen X.” Läppärit palautuvat huoltoon keskimäärin 4 kertaa, kännyköitä on myöskin palloteltu edestakaisin. Eikä elektroniikka myöskään ole ainoa ongelma: kengät hajoavat kuukauden käytön jälkeen käsiin (ei kun jalkoihin), muka-puisten huonekalujen pinta on yhtäkkiä alkanut kupruilla ja osoittautunut puuta imitoivaksi teipiksi, uusi auto ei lähdekään kuukauden jälkeen pihasta, pihaa kaunistamaan ostamani kukat eivät kukkineetkaan, koirallakin on elinikäinen vakava sairaus… Lista on loputon.

Siitä syystä olenkin oppinut pitämään kaikki kuitit tallessa ja valittamaan heti kun ongelmia ilmenee. Tämä loputon taistelu ja jatkuvasti kaivertava odotuksen tunne siitä, koska seuraava laite menee rikki, on kuitenkin vienyt kulutukselta lopunkin hohdon ja jäljellä olevat positiiviset tuntemukset. Juuri nyt tätä kirjoittaessani olen erityisen katkeroitunut, sillä viimeisimpänä yrityksenäni ajattelin, että satsaan pianoon ja palaan siihen, mitä tunnen ja rakastan. Tarvitsen Beethovenin Moonlight Sonataa enemmän kuin uusia farkkuja, uutta tietokonetta tai lomamatkaa toiselle puolelle maailmaa. Ajattelin pääseväni kulutuskulttuurin ulkopuolelle. Mutta kahden kuukauden taistelun (vertailujen, tilauksien, odotusten, kokoamisten, pettymyksen, pakkauksen, odotuksen, kokoamisen ja pettymyksen) jälkeen olen aivan piipussa. Sen, minkä piti olla iloinen, rakas harrastus ja ajanviettotapa on muuttunut jälleen kerran suureksi pettymykseksi ja aikasyöpöksi.

Mitä sanoo kulutustutkijani pääni tästä kaikesta? Ensinnäkin olen tyytyväinen siitä, että koin ”kulutuksen huuman” vaikkakin vain puolen vuoden verran. Se toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten ihmisten emotiot liittyvät olennaisena osana kulutukseen. Yritin luoda itselleni kulutuksen kautta uutta identiteettiä, niin kuin monet, monet muut. Tässä mielessä ymmärrän siis myös kollegani kommentin. Onneksi rajani kuitenkin tulivat pian vastaan. Tästä olen vielä kiitollisempi, sillä se toimi herätyksenä rationaaliselle aivolohkolleni. Mietin nykyään pitkään ja hartaasti, tarvitsenko jotakin vai haluanko vain.

Mutta samalla suruisenkuuluisa pianoni on myös osoittanut sen, että kulutuskulttuurin ulkopuolelle on mahdoton päästä, ja myös sen, että ajattelee ostoksiaan kuinka kriittisesti tahansa, on ostoksen taustalla yleensä aina jokin unelmakuva siitä, millaiseksi ostos elämämme muuttaa. Vaatteiden ja uusimpien meikkien ajatellaan tekevän meistä kauniimpia ja suositumpia, teknologiset vempeleet tekevät elämämme helpommiksi ja meidät trendikkäimmiksi jne. Oma haaveeni oli varmaankin romanttinen kuva kulttuurikodista, jossa nautin lasin hyvää punaviiniä istuessani pianon ääressä nauttien klassisen musiikin parhaimmista antimista. Ostos oli myös helppo rationalisoida esimerkiksi sanomalla, että kehitän samalla omaa kulttuurista pääomaani ja säästän siinä, tässä ja tuossa.

Mitä siis ajattelen nyt, pakatessani pianoani viimeiselle matkalleen? Mietin jo, kuinka voisin ostaa nojatuolin olohuoneen kulmaan, johon voin rakentaa oman lukunurkkauksen, jossa voin nauttia lukemattomista romaaneista ja jossa voin pohtia väitöskirjani argumentteja. Mietin, että jos ostan sen, katson vähemmän televisiota, työni etenee nopeammin ja parempihan se on lukea kirjoja kuin vaikkapa hengailla baareissa.. Unelma kulttuurikodista (ja tietysti siitä, millaisen kuvan se antaisi minusta) elää siis yhä.

Ehkä siis kaikesta tästä huolimatta olen paatunut materialisti, addiktoitunut kulutukseen. Ja ehkä meistä jokainen on omalla tavallaan. Mutta kulutuksen motiivien tarkasteluun kehotan jokaista, vaikkei kaikkia halujaan, toiveitaan ja unelmiaan täysin pystyisikään tukahduttamaan.

Tagit:

1 kommentti

  1. Olipas mielenkiintoinen kirjoitus! Kiitos! Itse olen herännyt ihan hiljattain miettimään samoja asioita. Kas kummaa, kierrätyskeskuksesta ostettujen ja itse kunnostettujen huonekalujen ja kirpparivaatteidenkin ostelusta voi tulla kulutusvimma päälle. Huomaan myös esitteleväni aikaansaannoksiani kavereille ego pönkityksen toivossa. Kokemuksen mukaan nämä ominaisuudet haihtuvat tavan arkistuessa, sitä siis odotellessa. Ja toisaalta, ehkä egoboostin voisi saada paljon huonommastakin asiasta;)

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi