Kuvituskuva

Maailman pelastamisen metodia etsimässä

Minulla on onni työskennellä sellaisten asioiden parissa, joihin uskon. Laskennallisesti saan palkkani eteen noin kahdeksan tuntia päivässä pohtia kestävän kehityksen haasteita ja ratkaisuja. Pääosa ajasta on yhtä ruusuilla tanssimista ja inspiraatiosta toiseen ryntäilyä. Tällainen paikka löytyy Aalto-yliopiston Creative Sustainability -maisteriohjelmasta, joka yhdistää kauppatieteen, muotoilun, arkkitehtuurin ja kiinteistötalouden opiskelijoita oppimaan ja työskentelemään monitieteisissä tiimeissä kestävän kehityksen haasteiden parissa.

Silti joskus tuntuu turhauttavalta, kun loputtomasti saa lukea esimerkiksi mediasta yritysten törttöilystä ympäristöasioissa, kuluttajien loputtomasta tavarahimosta jo valmiiksi ylitäydessä maailmassa ja niin edelleen ja niin edelleen. Tuntuu, että johan tässä on yritetty kaikkea, mitä jos annettaisiin vaan olla, kun ei tästä mitään kuitenkaan tule. Samalla tässäkin blogissa on tuskailtu sen kanssa, löytyvätkö muutoksen avaimet yksilöistä, politiikasta, aktivismista tai jostakin ihan muualta.

Aloitin opetusta ja oppimista seuraavana osallistujana maisteriohjelman ensimmäisen vuoden oppilaiden kanssa kurssin, jossa käsitellään maailman muuttumista (muuttamista), innovaatioita, politiikkaa, yksilön ja yhteisön toimintaa. Ensimmäinen kuuden tunnin sessio muistutti minua siitä, miten ennakkoluuloton ajattelu ja erilaisen osaamisen tuominen yhteen voi oikeasti luoda jotakin uutta ja parempaa. Ja mikä tärkeintä, antaa intoa ympäristötyöhön silloinkin, kun tuntuu, että kaikki on jo kokeiltu. Vertailukohtana käytän OECD:n ekoinnovaatiokonferenssia, johon taas osallistuin tällä viikolla.

Ekoinnovaatiokonferenssissa kahden päivän ajan viidenkymmenen ikävuoden paikkeilla huitelevat setäihmiset esittelivät vähän tutkimusta, politiikkaa ja joskus käytäntöäkin sivuavia näkemyksiä siitä, kuinka ekoinnovaatiot ovat tie rikkaampaan ja puhtaampaan, ”vihreän kasvun maailmaan”. Minusta tuntui kuin olisin pudonnut ajassa kymmenen vuotta taaksepäin. Nämä jutut oli jo kuultu ja pääasiassa puhujatkin sen tiesivät. Joukkoon onneksi mahtui muutama optimisti tai rajoja rikkova ajattelija (yleensä nuorempi), jotka valitettavasti kuitenkin joutuivat jatkuvasti vastailemaan kriitikoiden taloudellisiin ulottuvuuksiin viittaaviin kiperiin kysymyksiin. Kyse oli liikeidean lyhyen aikavälin menestyksestä – tuleeko voittoa ja miten nopeasti?

Oppilaita kurssilla sen sijaan eivät tällaiset kyyniset setäsyndroomat vaivanneet. Kun heitä pyydettiin vartissa kehittämään idea positiiviseen muutokseen tähtäävästä toimintamallista, niitä esiteltiin ennakkoluulottomasti ja välillä naurunkin kannustamana. Jokaisesta kurssitehtävästä ei varmasti tule elinkelpoista liikeideaa eivätkä ne välttämättä elä muutenkaan esittelyään pidemmälle. Veikkaan silti, että maailman (talouden) tilasta huolehtiville ekobuumissa eläville päätöksentekijöille tekisi välillä yhtä hyvää kuin minulle, pyöriä vähän muissakin piireissä ja avata mielensä.

Vaikka kenenkään ajatukset eivät ole lähtökohtaisesti parempia kuin toisten, sitä tulee huomaamattaan jäykistyttyä omiin ajatus- ja toimintamalleihinsa. Esimerkkinä vaikkapa ikuinen debatti siitä, muuttuko maailma kuluttajien vai politiikan toiminnalla. Mitä jos unohdettaisiin välillä nämä ja ajateltaisiin vain, mitä pitää tapahtua, jotta meillä olisi vaikka vettä juotavaksi ja metsää vielä viidenkymmenen vuoden päästäkin? Sitten voitaisiin vakavasti ja tuorein ajatuksin miettiä kuka tekee ja mitä.

Minuakin on tainnut vaivata viimeaikoina setäsyndrooma (vai olisiko sitten tätisyndrooma). Kun tarpeeksi pohtii ja pyörittelee ympäristöongelmia päässään tai usein varsin samoissa piireissä ja lähinnä omasta näkökulmastaan, saattaa vähän kyynistyä ja unohtaa miksi koko hommaan olikaan ryhtynyt. Kuten joku viisas on kuitenkin sanonut, että jos ei uskoisi jotain toivoa olevan, ei kai tässä mitään kannattaisi yrittääkään. Koitetaan pitää mielessä ja yrittää vaan kovemmin, välillä se on myös huippuhauskaa.

Tagit: , ,

1 kommentti

  1. Uuden (itse asiassa uuden vanhan) näkökulman kaipuusta tuli mieleeni ympäristöväen usein unohtama kristillinen maailmankuva, ympäristönäkökulmasta oikein tulkittuna. Ajatus voi kuulostaa erikoiselta, mutta suosittelenm tutustumaan esim. Lennart Saaren kirjaan ”Haavoitettu planeetta”, panu Pihkalan kirjaan ”Luonto ja Raamattu” ja/tai, jos jostain vanhan kirjan saatte käsiinne, 1980-luvulla julkaistun SLEY-kustannuksen julkaiseman käännöskirjan ”Ihminen ja luonto, kristityn näkökohtia luonnonsuojelusta”.

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi