Kuvituskuva

Kuluttajavaikuttamisen rajat ja ekoidentiteetti

Kalevi Sorsa -säätiö julkaisi viime viikolla (pe 9.12.2011) Elisa Lipposen toimittaman ”Kuluttajavaikuttamisen rajat” -raportin. Raportin johtopäätös on selvä. Kuluttaja-aktivismi ei yksin riitä. Avuksi tarvitaan myös demokraattista, pakottavaa sääntelyä. Mitä tämä sääntely sitten voisi olla? Siihen raportti ei valitettavasti ota kantaa tai anna vastausta.

Raportin kiinnostavinta antia ympäristönäkökulmasta olivat Jaana Eskolan teksti ”Ekologista elämäntapaa ostamassa” ja Tapio Laakson kirjoitus ”Greenpeace yritysvastuuta toimeenpanemassa”. Laakson mukaan ”Kestävästä kehityksestä on tullut kauniimpi ilmaisu sille, että talouskasvun pitää jatkua, vaikka ylikulutus uhkaa maapallon ekosysteemien kestävyyttä. Yritysvastuu puolestaan on ollut yritysten keskeinen lobbausväline sitovia kansainvälisiä pelisääntöjä vastaan. […] Kuluttajan valta törmää kuitenkin nopeasti yhteiskunnan rakenteisiin. Miten jättää oma auto kotiin, jos joukkoliikennettä ei ole?”

Eskola viittaa omassa artikkelissaan taloustieteilijä ja sosiologi Thorstein Veblenin käsitteeseen kerskakulutus (tai ”huomiota herättävä kulutus” eli conspicious consumption). Tämä tarkoittaa sitä, että kulutuksen tarkoitus ei ole niinkään tarpeiden tyydytys vaan pikemminkin erottautuminen muista, halu korostaa omaa identiteettiä ja yhteiskunnallista asemaa.

Ainakin itse huomaan käyttäytyväni Veblenin teorian mukaan. Vaikka itselleni on tärkeintä onnellisen, kohtuullisen ja ekologisen maailman rakentaminen, koen samalla, että ympäristöystävällinen käyttäytyminen (kuluttaminen) kohentaa myös omaa statustani. Ekosähkö, polkupyörä ja vegaaniruoka on samalla myös identiteettipolitiikkaa.

Vastaavasti epäekologisten tuotteiden, kuten ylisuurten asuntojen, (juntti)autojen tai naudanlihapihvien syöminen, edustaa minulle vanhanaikaista ja itsekästä kuluttajaidentiteettiä. Varsinkin kun Suomi on yksi maailman ympäristötietoisimpia kansakuntia, en voi kuin hämmästellä, miten niin moni innostuu kauppakeskusten alennusmyynneistä tai kehtaa kävellä kadulla Hullujen päivien keltaisen muovikassin kanssa. Jos itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen, piilottaisin keltaisen muovikassin nopeasti reppuni uumeniin. Ylipäätään en edes kehtaisi mennä Stockmannille Hullujen päivien aikaan. Sen sijaan Ruohonjuureen ja Ekoloon kävelen ylpeänä.

Eskola väittääkin, että ”niin kauan kuin ekologiset kulutusvalinnat ovat pienimuotoisia lisäostoksia tavallisen kulutuksen ohella, voidaan niiden tekemisen väittää olevan pitkälti ainoastaan keskiluokkaista kulutusterapiaa ja hyvän omatunnon ostamista.”

Tavoittelemme parempaa tulotasoa, jotta meillä olisi varaa kuluttaa ekologisemmin vaikka tärkeä keino vapautua kulutusyhteiskunnan aiheuttamista haitoista on yksinkertaisesti kuluttaa vähemmän. Puhe siitä, että köyhällä ei ole varaa ostaa vaikka luomua tai ekotuotteita on ristiriitaista. Köyhän kuluttamattomuus kun on kaikkein ekologisinta.

Huomaan, että sorrun siis itsekin keskiluokkaiseen kulutusterapiaan ekokauppojen ja -tuotteiden myötä. Toisaalta myös kulutuskarkuruus on itselleni tärkeä identiteettipolitiikan väline. Koen olevani niin rikas, että minulla on varaa olla ilman. Olen  ylpeä siitä, että pärjään elämässä ilman autoa tai isoa sähkölämmitteistä omakotitaloa.

Tagit: , , , , , , , , , ,

1 kommentti

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi