Kuvituskuva

Kukkarolla äänestäjän kapina

Muistan hyvin vuonna 1998 julkaistun Kuluta harkiten -oppaan. Kun muodoton maailmantuska alkoi opiskeluaikojeni alussa muuttua toiminnaksi, tämä pieni vihreä kirja oli ensimmäisiä hankintojani. Sekä vuoden 1998 painos että siitä vuonna 2000 tehty uudistettu versio myytiin loppuun nopeasti. Oppaan sisältö löytyy kuitenkin myös netistä. Sen alkuteksteissä todetaan muun muassa, että me suomalaiset ”kulutamme kymmenen kertaa enemmän kuin muut maailman ihmiset.” Päätelmänä onkin: ”Länsimaisen kuluttajan valintoihin kuuluu siis myös päättäminen kulutuksen tasosta.”

Luin aikoinaan pienen vihreän kirjani kannesta kanteen huolellisesti alleviivaamalla. Ryvin syyllisyydessä, mutta sain myös tärkeitä toimintaohjeita. Olin jo silloin kiinnostunut järjestötoiminnasta, mutta ajattelin, että en ole riittävän puhtoinen toimiakseni niissä. Miten voisi vaatia vastuullisempaa maailmankauppaa ja ilmastonmuutoksen pysäyttämistä, jos oli itse käynyt Hulluilla Päivillä ja omisti Niken lenkkarit? Parissa vuodessa sain kuitenkin elämäni poliittisesti korrektiin kuosiin ja uskaltauduin mukaan ylioppilaskuntani ympäristöjaostoon ja Luonto-Liiton Hämeen piirin kokouksiin.

Kun järjestöjen krooninen toimijapula tuli myöhemmin harvinaisen selväksi, harmittelin pitkää itsesensuuriani. Jäin myös miettimään, miten yleisestä ilmiöstä oli kyse. Useinhan Suomessa juuri ajatellaan, että on laitettava ensin omat asiat kuntoon, ja vasta sitten voi alkaa työntää nokkaansa muiden asioihin. Kulutustutkimukseen perehtyessäni olen kuitenkin oppinut, miten vahvasti yhteiskunnan rakenteet, markkinoinnin toimintatavat ja arjen käytännöt muokkaavat kulutusta. Ympäristöasiat ja sosiaalinen vastuu täytyy nostaa melkein ykkösprioriteeteiksi, jotta kauppalasku muuttuu kunnolla.

Myöhemmin olen seurannut julkista keskustelua esimerkiksi luomusta ja vihreästä sähköstä. Vaikka molempia vaihtoehtoja on ollut tarjolla markkinoilla jo vuosia, niiden myynti on jäänyt marginaaliseksi. Kun sitten puhutaan kestävämmistä tuotanto- ja kulutustavoista, tätä marginaalista asemaa käytetään toisinaan osoituksena siitä, että kuluttajat eivät aidosti halua kestävämmin tuotettuja tuotteita. Jopa poliitikkojen saattaa kuulla voivottelevan sillä, miten heillä kyllä lukee ympäristöohjelmassa, että edistetään lähiruokaa, mutta kun ihmiset käyvät Lidlissä! Oma poliittinen vastuu sysätään näin sankarikuluttajan harteille.

Edellä kerrotut esimerkit osoittavat, että ajatuksella poliittisesta kuluttamisesta ja kukkarolla äänestämisestä voi olla paitsi positiivisia myös negatiivisia seurauksia. Ehkä pahimmat väärinkäsitykset syntyvät kun ajatellaan, että ääni/euro-periaatteella toimivasta taloudellisesta järjestelmästä voisi lukea suoria viestejä ääni/kansalainen-idealla toimivalle poliittiselle järjestelmälle. Jo kuluttaja- ja kansalaisidentiteetit rakennetaan eri tavoin kasvatuksesta lähtien. Ja kukapa suostuisi antamaan eduskuntavaaliääntään sellaisessa tilanteessa, jossa päivittäiset kulutusvalinnat tehdään – kirkuva lapsi kainalossa, kahden metrin Matti Vanhanen nenän edessä, äänentoistolaitteistosta leperrellessä ”Sauli Niinistö, ilmaston ja työväestön puolustaja”?

Niinpä. Eilen seisoin taas lähikaupan hevi-tiskillä ja pohdin, onko jo nyt niin kylmä, että suomalaisten luomutomaattien ympäristöjälki on paisunut pilviin. Mistään tietoa ei tietenkään voinut lukea. Eikä espanjalaisissa tomaateissa ollut sen paremmin vinkkiä siitä, onko ne riistotyövoimalla tuotettu. Rahahuolet ja univelka painoivat. Tuli kapina! Eikö voida pliis lopettaa tätä leikkiä, että sankarikuluttajat kyllä ratkaisevat maailman ongelmat? Ei minulla ole mitään identiteettipoliittista tarvetta jeesustella kaupassa. Kyllä aikuisten ihmisten pitäisi osata päättää asioista yhdessä.

Tagit: , ,

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi