Kuvituskuva

Huono-omatuntoinen lentomatkailija kitisee hotellin respassa

Palasin eilen työmatkalta Aasiasta, tieteellisestä konferenssista. Niin, ja nyt kirjoittelen kulutuskriittiselle sivustolle. Ristiriitaista, eikö? Olen viime aikoina varsin kiinnostuneena seurannut Suomen talouskasvukriittisissä verkostoissa käytävää keskustelua siitä, voiko esimerkiksi lentomatkaileva ihminen kutsua itseään ”vihreäksi” tai uskottavasti keskustella talouskasvun haitoista. Pitääkö elää äärimmäisen niukasti kaikin tavoin, jotta saa sanoa sanansa ekologisesta kriisistämme?

Konferenssista sen verran, että se sattui käsittelemään nimenomaan kestävää kehitystä ja talouskasvua. Ja kyllä, se tuntui vähän kornilta, että me reilut kaksi sataa ihmistä lentelimme lukuisilta mantereilta puhumaan tästä aiheesta ja tupruttelimme samassa jättimäiset hiilidioksidipäästöt ilmakehään. Ja tällaisia tapahtumiahan maailmassa riittää. Siitäkin me tietenkin keskustelimme virallisen ohjelman väleillä. Oma omatuntoni alkoi kolkuttaa pahemman kerran jo varatessani lentoja toukokuussa. Matkaan mahtui lisäksi paljon enemmän tai vähemmän huvittavaa oman ja muiden toiminnan pohtimista.

Monet meistä antoivat muun muassa palautetta siitä, miten konferenssin pääsalia oli aivan turhaan jäähdytetty sähköisen ilmastoinnin voimin järjettömän kylmäksi. Varsinkin kun yhdessä esityksessä nimenomaan mainittiin yhtenä esimerkkinä, kuinka vähäinenkin ilmastoinnin (Suomessa tietenkin lähinnä lämmityksen) vähentäminen säästää valtavasti energiaa. Jonkin verran myös rutisimme ruokatarjoilun lihapainotteisuudesta.

Itse kunnostauduin puolinolona oman hotellini vastaanotossa valittamalla henkilökunnan mielestä ilmeisen huvittavasta asiasta. Hotellihuoneessani oli nimittäin pari pikku kylttiä, joista toinen kehotti ripustamaan pyyhkeet tangolle, jos haluaa käyttää niitä useamman kuin yhden päivän ja tiputtamaan lattialle, jos haluaa ne vaihdettavan. Toisen kyltin sai asettaa tyynylleen, jos lakanat kelpasivat yhtä yötä pidempään. Muistaakseni näitä vedensäästökampanjoita onkin ollut jo vuosia hotelleissa ympäri maailman (tai ainakin siellä, missä minä siis olen sattunut käymään). Tässä hotellissa uudelleen käytetyistä pyyhkeistä sai myös ikäänkuin ”ansaittua” puiden istutusta YK:n ympäristöohjelman kautta.

Ensimmäisenä aamuna ripustin iloisena pyyhkeeni ja asettelin kyltin tyynylleni. Hämmästyin, kun palatessani kaikki tekstiilit oli vaihdettu uusiin. Asettelin ja ripustelin seuraavana aamuna kaiken yhä huolellisemmin. Silti sama toistui taas. Kolmantena aamuna menin hotellin vastaanottoon kertomaan asiasta ja toiveestani toimia kylttien osoittamalla tavalla. Asiaa pahoiteltiin kovin ja luvattiin korjata asia. Asia korjaantui ehkä kerran loppumatkani aikana. Olin pettynyt ja mietin, että säästyyköhän noilla kampanjoilla sitten oikeastaan mitään. Samalla muistelin huvittuneena edellistä matkaani, jossa jemmasin aina aamuisin käsisaippuapalan siivoojalta, joka sinnikkäästi halusi aina vaihtaa lähes käyttämättömän saippuan joka päivä uuteen – ja sekös minua kismitti.

Palautteellani tuskin oli juuri mitään merkitystä siihen nähden, että lensin edestakaisin yhteensä 22 tuntia päästäkseni tuohon hotelliin rutisemaan pyykinpesuasioista. Jotenkin puolustelen kuitenkin itseäni sillä, että kyse on periaatteesta. Mutta voinko minä lainkaan puhua ekologisista periaatteista, jos kerran suostun lentämäänkin? Päätin muistaakseni joskus viime vuonna, etten enää koskaan lennä muutoin kuin työn takia. Päätös on pitänyt, mutta silti mietityttää jatkuvasti onko minun työni ja opintoni tosiaan niin tärkeitä, että voin puolustaa lentämistä itselleni sillä – ja samalla kirjoitella esimerkiksi tähän blogiin.

Miten ekologinen siis pitää itse olla voidakseen uskottavasti puhua ekologisista valinnoista? Pohdin tätä lähes päivittäin. Mikään vastaus ei kuitenkaan tunnu täysin kattavalta. Olisiko sitten helpompaa vain kertaheitolla luopua vaikka minun tapauksessani juuri lentämisestä lopullisesti, kun kerran niin monesta muustakin asiasta olen valmis luopumaan tavallisessa arjessakin?

Tagit: , , , , , , ,

3 kommenttia

  1. Hei, Maarit!

    Hyviä pohdintoja. Tuollaisia kun yhä useampi pohtisi, ja lausuisi ne aina ääneenkin, ihmiskunnan tavat alkaisi kyllä muuttumaan.

    Jäätyäni eläkkeelle pari vuotta sitten tein päätöksen, etten koskaan enää lennä. Tuntui tosi hyvältä kun olin tehyt päätöksen. Kun olin työelämässä (35 vuotta) käytin sellaista periaatetta, etten koskaan lentänyt kotimaassa, en työmatkojakaan. Kun työkaverit menivät Vaasasta Helsinkiin lentämällä, minä menin aina edellisenä päivänä junalla. Halvemmaksi se tuli työnantajallekin, joten sain tehdä niin. Kaverit lähinnä naureskelivat minulle, vaikka miten perustelin asian. Minusta kotimaan lentoja ei tarvita lainkaan, paitsi sairaskuljetuksiin yms.

    Mutta miten tosiaan pitäisi suhtauta johonkin esim. Al Goren tai huipputiedemisten ja -naisten lentoihin? Tai vaikkapa Greenpeacen johtohenkilöiden? Mutta teollisuusjohtajat ja ekonomistit jatkaisivat? Voisiko imagovaikutus olla suurempi kuin menetetyt päivät, tapaamiset ja tutkimukset? Vaikea sanoa.

    Toinen hieman samantapainen asia on pohtia tietokoneiden ja internetin käyttöä luonnonsuojelutyössä sekä luonnonsuojeluhenkisten kirjojen ja hehtien julkaisemista. Jos tausta-ajatus on se, että käytetään näitä medioita tehdäkseen kuluttavimmat tarpeettomiksi, minusta voidaan – tai pitää – hyväksyä niiden käyttö. Elemme saa ajatuksia julki, mikään ei muutu. Sillä ei ole mitään yhteiskunnallista merkitystä, vaikka menisimme hiljaa itseksemme korpeen elämään, eikä kukaan saa sitä tietää.

    Mutta tuo mistä kirjoitat, miten pärjätä omatuntonsa kanssa, on tosi tärkeä aihe. Olen itseni kanssa tullut siihen tulokseen, että teen (joka voi myös tarkoittaa olla tekemättä) niin paljon luonnon ja tulevaisuuden eteen kuin pystyn ja jaksan, ilman että ajan itsen piippuun ja romahdukseen. Kuilun partaalla keikutaan välillä, silloin pitää huilata. Ajaminen itsensä romahdukseen olisi haitaksi myös ekologialle.

    Uskon, että näiden asioiden vilpitön ja avoin pohtiminen on hyvä asia, sillä monet pyörittelevät näitä ajatuksia ja potevat huonoa omatuntoa, joka on henkisesti kuluttavaa. Jos ei saa vertaistukea, saattaa moni luopua kaikista yrityksistä ja antaa mennä virran mukana. Tai ajavat itsensä romahdukseen.

    Göran Ekström

  2. […] Maarit oli työmatkalla lentäen: “Palasin eilen työmatkalta Aasiasta, tieteellisestä konferenssista. Niin, ja nyt kirjoittelen kulutuskriittiselle sivustolle. Ristiriitaista, eikö? Olen viime aikoina varsin kiinnostuneena seurannut Suomen talouskasvukriittisissä verkostoissa käytävää keskustelua siitä, voiko esimerkiksi lentomatkaileva ihminen kutsua itseään “vihreäksi” tai uskottavasti keskustella talouskasvun haitoista. Pitääkö elää äärimmäisen niukasti kaikin tavoin, jotta saa sanoa sanansa ekologisesta kriisistämme?” (Mari Koo) […]

  3. Vähän aiheen vierestä (noista saippuapaloista ja lakanoiden ja pyyhkeiden pakkovaihdoista) tuli mieleen, että Chilessä (jossa olen ollut kuukauden opintojen tiimoilta, lentäen) paikallisessa ruokakaupassa oli pakkaajat, jotka ostoshihnan päässä tunkivat tavarat muovikasseihin (ja ripeyttä enemmän kuin muovikassien neliöiden tarkkaa käyttöä korostaen). Yksi porukastamme osasi riittävästi espanjaa vaatiakseen, ettei hänen tavaroitaan pakata. Itse en moiseen vähäisellä kielitaidollani kyennyt. Ei auttanut kuin tyytyä. Tavaratalossa taas (myös kauhu huonolla espanjalla) piti asioida kolmen tädin luona eri tiskeillä, että sai valitsemansa tavaran ostettua ja maksettua; viimeisellä tiskillä se oli sitten valmiiksi muovipussiin laitettuna…

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi