Kuvituskuva

Fish and chips vai oudoksuvia katseita itupalleroiden kera

Puoli vuotta on kulunut siitä, kun palasin opiskelijavaihdosta Suomeen.

Tuo aika, jonka vietin vaihtarina Englannissa on antanut minulle monta syytä kiitollisuuteen. Sain asua monikulttuurisessa ympäristössä parhaimmillaan, onnistuin omaksumaan brittiaksentin ja ilahduttamaan Kelaa kolmellakymmenellä suoritetulla opintopisteellä. Ystävystyin, rakastuin, ja ottamalla etäisyyttä arkeeni Suomessa opin, mitä todella arvostan elämässä. Ajauduin myös moninaisten ruokailutottumusten kirjossa löytämään vuosikausia piilossa lymynneen kiinnostukseni sitä niin sanottua ituhippimeininkiä ja terveellisiä elämäntapoja kohtaan.

Jakaessani keittiön yhdeksän muun vaihto-opiskelijan kanssa tulin väistämättä kiinnittäneeksi eniten huomiota ruokakulttuurien väliseen yhteentörmäykseen. Kämppiksistäni viisi oli kotoisin Ranskasta, yksi Belgiasta, kaksi Kiinasta ja yksi Englannista. En silti osannut aavistaa, että rakkauteni kasvisruokaan ja elimistöni kyvyttömyys sietää gluteeniviljoja saisi minut näyttämään ortoreksiaa sairastavalta ituhipiltä toisten silmissä.

Ranskalaiset kämppikseni olivat kovia laittamaan ruokaa. He kokkailivat usein niin pienellä kuin suurellakin porukalla ja kutsuivat ystäviä muista asuntoloista istumaan iltaa tunnista toiseen aterian äärellä. Kiinalaisia kämppiksiä tapasin harvemmin, mutta saatoin todeta, että heillä on tapana laittaa juurikin sellaista ruokaa, joka on – no, hyvin kiinalaista. En tosin ehkä ikinä unohda sitä kertaa, kun toinen tytöistä nappasi jääkaapista kiivin ja ryhtyi pureskelemaan sitä kuorineen päivineen.

Monet etelä-eurooppalaisista kämppiksistäni söivät usein aamupalaksi croisanttia hillolla, vanukasta tai paahtoleipää marmeladin kera. Ei mennyt siis aikaakaan ennenkuin minä, joka pilkoin aamupalaksi hedelmäsalaattia sain kuulla huomautuksia terveellisistä elämäntavoistani.

Eräänä päivänä englantilainen kämppikseni käveli sisään keittiöön, missä minä heiluin veitsen ja sellerin kanssa. Tämä purskahti nauruun ja totesi: ”Taasko sinä syöt salaattia?” Muistan vastanneeni, etten ole kovin ahkera ruoanlaittaja ja kaipasin jotain, minkä tekeminen on helppoa. ”Jos kaipaat helppoa ruokaa, syö leipää.” Seurasi pitkä selostus gluteenittomasta ruokavaliosta ja siitä etten syö tavallista leipää, pastaa, pizzaa tai hampurilaisia, mitä puolestaan seurasi kämppikseni kauhistunut reaktio, miten hirveää elämäni mahtaakaan olla ilman pastaa. Seuraavalla kerralla minun ähertäessäni kaninruokani parissa hän katsoi annostani ja kysyi: ”Missä liha?” Sanoin, etten juuri syö lihaa, mutta kanaa ja kalaa tosin silloin tällöin. Seurasi hiljaisuus. Auta armias jos olisin ruvennut paasaamaan lihansyönnin ekologisista vaikutuksista.

Myöhemmin sain kuulla myös belgialaiselta sekä parilta ranskalaiselta kämppikseltäni taipumuksestani puputtaa niin paljon kasviksia. Vähitellen aloin toden teolla vältellä kohtaamisia keittiössä.

Näin jälkikäteen ajateltuna, tuo aika Englannissa on myös aikaa, jolloin tein todellisen elämäntaparemontin. Gluteenittomuuteni vuoksi – siis siksi, että gluteenittomien tuotteiden valikoimassa ei lähimarkettini hyllyjä katsomisen perusteella ollut juuri kehumista – totesin, että runsaasti kasviksia syömällä onnistun sekä täyttämään päivittäisen kuiduntarpeeni että laittamaan ruokaa vaivattomasti. Ehkä siis sen takia ajauduinkin lopulta tarkastelemaan uudella tapaa omia ruokatottumuksiani ja kiinnittämään huomiota siihen, mitä pistän suustani alas.

Tiedän, että tänä päivänä esimerkiksi se, että jätän natriumglutamaatilla maustetut lisäaineriisikakut kaupan hyllylle on seikka, joka saa tuhahduksia aikaan muun muassa isässäni: ”Jonain päivänä me kaikki joka tapauksessa kuollaan.” Kyllähän minä sen tiedän, mutta jos kerran voin ostaa ne riisikakut myös ilman natriumglutamaattia, enkö mieluummin tekisi niin, kuin tarkoituksenmukaisesti mädättäisi elimistöäni aineilla, jotka eivät sitä todella hyödytä?

Olen myös tottunut siihen, että sokeripitoiset limsat pois jätettyäni sekä näin Suomeen palattuani ja Cadburyn suklaan ollessa ulottumattomissani, en edes kaipaa noita herkkuja. Harmi kyllä, se itsensä mädättäminen taitaa tänä päivänä lopulta tulla halvemmaksi kuin terveellisesti eläminen, mutta mieluummin panostan opintotuestani hyvään ruokaan kuin katselen uusimpien ruoansulatusjogurttimainosten pyrkimystä valistaa piereskeleviä suomalaisia, kun tuli syötyä vähän huonosti ja sitten turvottaa.

Tagit:

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi