Kuvituskuva

Tavarat, joita kukaan ei tahdo

Meillä on kotona liikaa kamaa. Osa siitä on meille tarpeetonta. Olen etsinyt inspiraatiota raivausurakkaan juttelemalla tuttujen kanssa ja lukemalla netistä erilaisista tavaranvähennysprojekteista.

Liiallisen tavaran ongelma tuntuu yleiseltä, vaikka tilanteen vaikeudessa on toki isoja aste-eroja. Paljon riippuu sekä omasta kulutuskäyttäytymisestä että ”kyvystä” sietää ylimääräistä kamaa nurkissaan. Vain harva meistä on silti kokonaan välttynyt tältä ongelmalta. Se ei ehkä ole kovin suuri yllätys, kun miettii kulutuskeskeistä elämäntapaamme.

Herätys tulee monelle, kun ympäriinsä vellovat tavarat tekevät kodista epäsiistin. Siivoaminenkaan ei auta, sillä säilytystila on jo loppunut. Jos vieraita on tulossa, käytetään hätäratkaisuja ja piilotetaan sekamelskaa paikkoihin, joihin vieraiden katseet eivät ulotu.

Rumuus ja epäkäytännöllisyys ovat kuitenkin vain osa ongelmaa, pelkkä pintaraapaisu. Niiden alta löytyy usein ahdistusta ja häpeää. Nurkassa möllöttävä tavararöykkiö kyseenalaistaa kykymme hallita itseämme ja elämäämme. Osaammeko tehdä järkeviä päätöksiä? Lisäksi omatunto alkaa soimata, kun rinnastaa oman tavarapaljoutensa ympäristöongelmiin ja globaaliin epätasa-arvoon.

Moni myös kokee, että tavaran alle peittyy jotain olennaisempaa. Luulen, että tässä on kyse siitä, että tavarat vaativat hallinnointia. Ne pitää hankkia, lajitella, etsiä niille paikat, järjestää, huoltaa jne. Jossain välissä olisi hyvä myös ehtiä käyttämään niitä. Mitä enemmän tavaraa, sitä enemmän hallinnointia ja sitä vähemmän aikaa käyttää tavaroita niiden varsinaiseen käyttötarkoitukseen.

Kodin raivaaminen ja tavaroiden vähentäminen ei siis välttämättä ole pelkkää siivoamista. Moni tavoittelee kokonaan uudenlaista elämäntapaa: tarkoitus ei siis ole täyttää kotia pikku hiljaa toisilla tavaroilla, vaan vähentää tavaran määrää pysyvästi. Samalla on tarkoitus löytää kulutuksen tilalle uusia olemisen ja tekemisen muotoja. Rojusta vapautuminen voi siis samalla olla myös henkistä muutosta.

Tavaroiden karsiminen on käytännössä pitkälti yksinkertaista lajittelua. Ensinnäkin ovat säästettävät tavarat, joille etsitään omat paikat. Lopuille tavaroille on kolme mahdollista kohtaloa. Käyttökelpoisille esineille etsitään uusi omistaja. Sen jälkeen mahdollisimman suuri osa tavaroista kierrätetään, että niiden materiaalit päätyisivät hyötykäyttöön. Loput kaatopaikalle.

Homma ei silti ole niin simppeli, koska matkan varrella täytyy tehdä paljon päätöksiä. Tiedän jo etukäteen oman kompastuskiveni. Haluaisin ajatella, että iso osa meidän tavaroistamme löytäisi uuden omistajan, jolla todella olisi käyttöä niille. Hienoa onkin, jos toive toteutuu. Pelkään kuitenkin pahoin, että osa tavaroista ei kelpaa kenellekään edes ilmaiseksi. Tämä ehkä liittyy siihen, että niin moni muukin kokee elämänsä olevan tavaroiden kyllästämää.

Tuntuu pahalta heittää käyttökelpoista tavaraa roskiin hukkaan menevien luonnonvarojen vuoksi. Tässä kohtaa sisälläni herää ristiriita. Toinen puoli minusta ajattelee, ettei muutakaan vaihtoehtoa ole, jos haluaa siistin kodin ja vähemmän materialistisen elämäntavan. Sitä paitsi olisi ahdistavaa, jos turhia tavaroita pitäisi hillota nurkissa koko loppuelämä – kuin säilyttäisi muistomerkkiä omista virheistään.

Toinen puoli minusta ajattelee, että niin makaa kuin petaa. Eikö se tavaran haaliminen loppuisi paljon tehokkaammin, kun silmien edessä olisi koko ajan muistutus, miksi sitä ei tarvita enää yhtään enempää? Sitä paitsi eikö meidän kulutuskeskeinen yhteiskuntamme ole sairas, kun tunnemme helpotusta voidessamme kipata käyttökelpoista tavaraa kaatopaikalle?

Toinen puoli vastaa: ketä kärsimys muka auttaa? Jos yhteiskuntamme on sairas, meidän pidä uudistua eikä lukita itseämme vanhaan.

Teen sovinnon itseni kanssa, kun lupaan säilyttää yhden turhan tavaran jatkuvana muistutuksena siitä, mihin minun ei pidä palata. Olkoon se kaikkein turhin ja kamalin tavara, minkä vain meiltä löydän.

Tagit: , ,

5 kommenttia

  1. Olen jo useiden vuosien ajan karsinut omaisuuttani ja täytyy kyllä sanoa, että jos vain jaksaa nähdä vaivaa, niin roskiin tarvitsee laittaa hyvin vähän tavaraa. Kirppareilla ja netissä myyminen, lahjoittaminen kierrätyskeskuksiin, hyväntekeväisyyteen tai facebook-ryhmissä, saa ottaa-laatikko omassa taloyhtiössä, kirjastojen kierrätyshyllyt (kirjat, dvd:t, cd:t, lehdet ja pelit), erilaiset tavarat ja askartelumateriaalit mm. kouluihin ja päiväkoteihin, lumput omiksi siivousräteiksi, materiaalikierrätys jne. Hyvin vähän tarvitsee loppujen lopuksi heittää suoraan roskiin, kun vain näkee vaivaa. Ja koska sitä tavaraa on tullut haalittua, haluan olla vastuuntuntoinen ja yrittää loppuun asti löytää uuden käyttäjän tälle tavaralle.

  2. Ja täytyy vielä sanoa, että itse yritän hankkia/ ostaa mahdollisimman paljon käytettynä, joten on mukavaa, että muutkin tarjoavat omia käytettyjä tavaroitaan eri kanavia pitkin!

  3. Niin tuttua on tuo tavaramäärä kotona! Maatilalla tuollainen tilanne on näet yleensä sukupolvien mittainen ”peritty” juttu. Sama perhe asuu samassa asuinrakennuksessa ja pihapiirissä usean sukupolven ajan ja joka sukupolvelta jää kasa tavaraa seuraavan polven siunaukseksi ja kiroukseksi. On kangaspuita, länkiä, päitsiä, astioita, äkeitä, puuvartisen lapion teriä, mööpeleitä, ties-mitä. Osa tavarasta on sellaista, jonka haluaa säilyttää ullakolla tai jossain piharakennuksessa ihan siksi, että siihen liittyy tilan historiaa ja mennyttä maailmaa. Osan tavarasta haluaa säilyttää siksi, että oikeasti käyttää sitä vielä; jos ei muulloin niin jouluna tai pääsiäisenä tietty pilkkumi otetaan esille ja siinä on sitten mämmit ja joulupuurot aina olleet ”siitä asti kun isä lampun osti”. Ja osa tavarasta on sellaista, jota ei ehkä itse halua säilyttää eikä käyttää, mutta joku muu perheenjäsen haluaa. Vanhasta, tarpeettomasta maatalouskalustosta meillä ollaan päästy näinä vuosina onnellisesti eroon ja pihapiirin laitamat ovat siistiytyneet kummasti. Koneita hankkiessa on vanha myyty eteenpäin tai annettu vaihtokoneena. Vadelmikkoon lojumaan jääneitä vanhoja loppuunajettuja ja ruostuneita koneita on viety kuorma-autolasteittain romuliikkeisiin ja saatu sitten vähän rahakorvausta niistä. Kaikilla on varmaan jokin mielikuva rähjäisistä niittokoneista, äkeistä, auroista ym vanhentuneesta maatalouskalustosta, jota on jäänyt ajelehtimaan talouskeskusten vaiheille nokkos- ja vadelmatiheikköihin. Maatilalla tälläinen nurkissa ajelehtiva tavaramäärä on varmasti omaa luokkaansa siksi, että siellä on sekä työpaikka että koti: samassa kasassa ajelehtii niin työhön kuin yksityistalouteen liittyviä esineitä – sukupolvien keräilyvietillä kuorrutettuna.
    Omat vanhempani olivat teini-ikäisiä sota-aikana. Heille on iskostunut erikoisen tiukkaan asenne, ettei mitään saa laittaa pois, koska siitä saa vielä jotain! Äidillä oli nuorempana tapana jemmata suunnilleen kaikki viilipurkit kevään taimikasvatusta varten ja isä ei koskaan laittanut romunkeräykseen käytettyjä hevosenkenkiä, vaikka hevonen lähti talosta jo 60-luvun alkupuolella. Ja paljon muuta vastaavaa. Ja appivanhempien jäliltä heidän maatilallaan samanlainen tavarakaaos selvitettävänä. Kun kaikesta saa vielä jotain! Ja kaikkea tarvitaan vielä seuraavan sadan vuoden aikana!
    En usko saavani huushollimme enkä maatilamme tavarakaaosta kovin hyvään kondikseen ennen seuraavan sukupolven astumista remmiin, mutta osaltani yritän edes hidastaa tavaravuoren kasvamista laittamalla kiertoon omia turhia tavaroitani esim. kierrätyskeskuksen kautta (pääsiäispaasto on oiva ajankohta tälle ja toistuu joka vuosi!) ja lajittelemalla syntyvät jätteeni ja talouden sekä maatilan jätteet ylipäätään oikeisiin osoitteisiin.

  4. Olen kyllä samaa mieltä tuosta, että tarpeetonta roinaa on turha varastoida kotona vain huonoa omaatuntoaan muistomerkkinä epäonnistumisesta. Kantsii kuitenkin muistaa, että tavaran karsiminen ei tee elämäntavasta vähemmän materialistista tai ekologisempaa. Se kertoo vain siitä, että sinulla oli tavaraa, jota et tarvitse. Todellinen hyöty tulee siitä, mitä jättää ostamatta eli ennaltaehkäisee rojun syntyä.

  5. Kiitos kaikille kommenteista!

    Hannalla oli rohkaiseva kokemus, että jos jaksaa nähdä vaivaa, niin tavaraa päätyy vain vähän roskiin. Todella hyviä vinkkejä myös, mihin kaikkialle käypää tavaraa voi tarjota.

    Jyviksen kokemukset kuulostavat tutuilta. Muistan lapsena kesäisin maalla ihmetelleeni jos jonkinlaisia vanhoja tarvekaluja. On toisaalta harmi, kun monilla tilanne on se, että suvun/tilan historiasta kertovat helmet ovat sekaisin arvottoman roinan kanssa aitoissa ja vinteillä. Silloin aarteet eivät oikein pääse oikeuksiinsa.

    Jyviksellä oli myös hyvä huomio sukupolvien erilaisesta suhtautumisesta rojuun. Tuo ”mitään ei saa heittää pois” -asenne on omassa lähipiirissäkin ehkä kaikkein tavallisin juuri vanhan väen keskuudessa. Nuorempiin taas kuuluu myös niitä tapauksia, joilla ei ole rojuongelmaa, koska he sekä ostavat että heittävät pois tavaroita hirmuista kyytiä. Sekään ei ole hyvä juttu.

    Heidi puolestaan on ihan oikeassa siinä, että kotiin kertyneiden tavaroiden vähentäminen ei automaattisesti johda siihen, elämäntavat muuttuvat ja ihminen lakkaa tuomasta lisää tavaraa kotiin. Oma havaintoni kuitenkin on, että monilla nämä kaksi prosessia – tavaroiden haalimisen lopettaminen ja jo hankittujen tavaroiden vähentäminen – tapahtuvat lomittain ja ehkä myös tukevat toisiaan. Näin ei toki ole kaikilla, vaan osa ihmisistä saattaa tehdä vain jommankumman. Sitten on niitäkin, jotka eivät tee kumpaakaan.

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi